Make your own free website on Tripod.com

FILM NOIR, TRAGEDIA JA SATANISMI

Kirjassa The Secret Life of a Satanist, Anton LaVey kertoo kiinnostuksestaan film noir-elokuviin. Aikoinaan juuri LaVeyn noir-suitsutuksen myötä ryhdyin itsekin katsomaan niitä. Jollakin tapaa niiden pimeä estetiikka ja atmosfääri, päähenkilöiden usein hyvinkin satanistiset kannanotot ja antinomistinen elämäntapa/asenne vaikuttivat minuun syvästi; ymmärsin hyvin, miksi LaVey näki ne "satanistisina".

Film noir tuntuu olevan tällä vuosituhannella ainoa aidon traagisen draaman edustaja. Tragedia ei ole tätä nykyä suosittua. Tämä ei sinänsä hämmästytä minua lainkaan, kun ottaa huomioon sen, että monien ihmisten omassa elämässä on draamaa ja tragediaa aivan tarpeeksi; miksi siis "kiduttaa" tai "kiusata" itseään ja katsoa sitä vielä televisiostakin?

Friedrich Nietzschen mukaan vain vahvat yksilöt ovat kykeneviä kestämään ja "nauttimaan" tragediasta. Nykyinen elokuva-genre korostaa onnellisia loppuja. Toisena ääripäänä ovat elokuvat, joissa kärsitään sairauksista tai ollaan toistuvasti uhrin asemassa. Edellämainituissa elokuvissa moralisoidaan ja heristetään sormea ja tuodaan kaikin mahdollisin tavoin esille länsimaista poliittisen korrektiuden evankeliumia (kuvaa jotakin, että Forest Gumpista tuli 90-luvun lopun sankarihahmo). Maailma tulisi siis puhdistaa vääryydestä, erilaisuuden pelosta ja moraalisesta rappiosta, se on Hollywoodin elokuvien sanoma. Tämä on tietyssä mielessä ihailtava päämäärä, tosin toivottoman epärealistinen; maailmaa ei voida 100% "puhdistaa", mutta on omasta asenteesta kiinni, miten sen "pahuus" yksilöön vaikuttaa ja missä määrin tämä todella on ns. "kauhujen maailma".

Nietzscheläinen elämänasenne on kuvattu kyvykkyydeksi katsoa elämän nurjiakin puolia ilman tekopyhyyttä ja itsepetosta. Mielestäni tämä sopii satanistin määritelmään. Toisin kuin massat (kuulostaako tämä ärsyttävän elitistiseltä? tuota sanaa on pakko käyttää tässä yhteydessä), satanisti ei tarvitse sokerikuorrutettua, pehmustettua lumetodellisuutta; itseasiassa satanisti tahtoo nähdä subjektiivisuuden tilkkutäkeillä peitetyn "todellisuuden" läpi aitoon todellisuuteen. Elämä ei ole aina helppoa saati reilua, eikä sen toki tarvitsekaan olla. Satanistin identiteetti vahvistuu tämän huomion ja hyväksymisen myötä; kitkaa ja vastustusta tarvitaan, jotta oma elämä ja minuus kokonaisuudessaan vahvistuisi ja kehittyisi edelleen.

Tätä faktaa traaginen draama, film noir mukaanlukien, vahvistaa. Tietenkään elämän ajoittainen karuus ja kylmyys ei saisi johdattaa ihmistä toivottomuuteen ja ilottomuuteen. Päinvastoin, kitkan kautta opimme paremmin "tarttumaan tilaisuuksiin" ja rutistamaan elämästä irti kaiken mahdollisen ilon ja onnen.

Joidenkin mielestä tragedia on masentava, depressiivinen, jopa dekadentti "taidemuoto". Traagisen maailmankuvan nähdään ikäänkuin tunnistavan maailmankaikkeuden pahansuopuus. Tämä on väärä päätelmä. Traaginen näkemys, vaikkei se välttämättä olekaan ateistinen, hylkää ajatuksen siitä, että tuolla jossakin on jokin tai joku (yliluonnollinen, ikuinen), joka välittää meistä. Ja vaikka jumalat olisivatkin olemassa, me olisimme silti omillamme (sama pätee mielestäni Pimeyden Ruhtinaaseen; hän ei ole mikään lapsiaan kaitseva taivaallinen valkoparta pilven longalla, vaan ennemminkin arkkityyppi, esimerkki ja symboli tuliselle yksilöllisyydelle ja luovuuden voimalle). Eikä maailmankaikkeus ole pahansuopa, vaan neutraalin välinpitämätön (eihän maailmankaikkeus edes ole tietoinen, tunteva olento, vaikka New Age-ihmiset niin autuaina uskovatkin). Jos uskoisin maailmankaikkeudessa vaikuttavan jonkin pahansuovan voiman, joka yrittää saada minut "lankeamaan", olisin irrationaalinen/neuroottinen pessimisti. En ole kuitenkaan mielestämi pessimistinen vaan ainoastaan käytännöllinen. Katson, että elämässä on nousuja ja laskuja, "myrskyä ja tyventä". Arvostan ja nautin nousuista ja pyrin selviytymään laskukausista tietäen, kuten Nietzsche, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Kuten menneisyyden traagiset sankarit, satanisti ei saa antaa periksi. Hän ei saa antaa muodossa tai toisessa esiin tulevan epäonnen masentaa itseään liikaa. Hänen on kestettävä kaikki koettelemukset, sillä ne ovat itseasiassa vain ponnahduslautoja, jotka auttavat omalla tavallaan eteenpäin.

Onkin tärkeää huomioida ero synkkämielisen pessimismin ja tragiikan tajun välillä. Pessimisti valittaa että "kaikki päättyy kuitenkin huonosti, miksi nähdä vaivaa ja kärsiä turhaan; millään ei ole mitään väliä". Tällainen nihilistinen asenne on lamaannuttava. Ne jotka ajattelevat näin, varmistavat itse oman epäonnistumisensa elämässä. Ne, joilla on tätä niinsanottua tragiikan tajua ymmärtävät että vaikka ihminen suunnittelisi toimensa kuinka huolella tahansa, jokin saattaa mennä vikaan. Kuten antisankari eräässä film noir-elokuvassa sanoikin: "Sattumat! Mitä voi tehdä sattumille?" Vastaus on ettei välttämättä mitään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että satanistin tulisi tyynesti hyväksyä epäonnistumiset peruuttamattomina tapahtumina. Satanisti ponnistelee, hyväksyen tietoisesti kärsimyksen ja vastustuksen, mutta antamatta silti periksi paineille. Miten kuuluikaan eräs mahtipontinen, mutta aihettamme hyvin kuvaava englantilainen sanonta, "better to die on your feet than on your knees".

Traaginen sankari, tai antisankari, on pohjimmiltaan hyvin satanismin perusfilosofian mukainen hahmo. Hän on Pimeyden Ruhtinaan tavoin "sivullinen"; hän on luonut oman ulottuvuuden, jonka kautta toimia. Hän valitsee dynaamisen liikkeen levon ja pysähtyneisyyden sijaan. Hän on valmis asettumaan yhteiskunnan, kulttuurin ja uskontojen pyhänä pidettyjä dogmeja vastaan pyrkiessään todellistamaan oman Tahtonsa. Vaikka tummanpuhuvien noir-elokuvien kiehtova atmosfääri jo sinällään on riittävä, tässä on yksi hyvä syy lisää katsoa film noiria ja sen kautta oppia ymmärtämään ja suhtautumaan paremmin ihmiselämän ajoittain traagisiin juonenkäänteisiin.